Aikoinani kun opiskelin tätä ruoka-alaa, tuli vastaan tilastoja lihankulutuksesta ympäri maailmaa. Kulttuuri ja taloudelliset erot painottavat toki kulutusta paljonkin, kasvisruokapainotteisessa Intiassa kulutus on todella alhaista, toisaalta ns vauraassa lihansyöjämaassa Jenkkilässä lihaa syödää isosti. Oma keskustelunsa on taas se, paljonko lihan tuottaminen kuluttaa mapallomme energiaa ja sen painopisteen siirtyminen esimerkiksi lintutuotteisiin. Niistä joskus toisen kerran…. Katselemme usein television Jim kanavalta Carnivoire— lihansyöjien unelmaohjelmaa, jossa juontaja kiertää jenkkiläisiä klassisia ruokapaikkoja. Juontaja kehuu tietysti kaikki kurville, ja syö messeviä liha-annoksia rasva suupielestä roikkuen ja järjestää ruuan syöntikisoja. Ihan hauska ohjelma ja kertoo paljon pienistä paikallisista ruokapaikoista, joissa arvostetaan itsetehtyjä, jo monen sukupolven kehittämiä reseptejä. Itseisarvoltaan minusta hienoa.

Tämä minun hajatelmani lähti sitten siitä ajatuksesta, että toki ameriikassa syödään paljon lihaa.  Nopeasti täälta periferiasta katsoen kuulostaa tai paremminkin on kuulostanut mahdottomalta ajatukselta, esimerkiksi lihan hinnan kannalta, mutta kyse onkin jostain muusta kuin filelihasta. Täälla meillä Suomessahan on ollut pitkään tarjolla vain naudan filettä, paistia ja jauhelihaa. Se liha mitä nuo jenkit antaumuksella syövät, onkin niitä muita ruhonosia. Pihagrillissä tirisee mehevä rintakappale, tai fajitasten sisään laitetaankin kuvetta. Ja jokaisella itseään kunnioittavalla isännällä on oma kastike/maustesekoitus lihaa varten. Erinomaisia ruhonosia, joiden kilohinta ja varsinkin maku, ovat jotain muuta kuin filetavara, joka on kuuluisa rasvattomuudestaan. Noissa kappaleissa on rasvaa ja sideainetta ja makua,,, juuri sitä upeaa puhdasta lihaa, jota asiaa arvostavat haluavat. Onhan näissä meidänkin naudoissamme aina isot rintalihakset, kuvetta löytyy joka lehmästä, mutta sinne ne on jauhettu, jauhelihaksi tai hookoon blööhön, piiloon ja peittoon. Vanha kansa sentään on toivonut luullista rintaa/ lapaa aidon lihakeiton tarpeiksi.

Vasta viime vuosina ja toivottavasti vielä enemmän jatkossa näitä muita ruhonosia saadaan lähemmäs kuluttajaa. Itse pääsin maistamaan Black Angus inside skirtiä, tuotuna tosin Australiasta. Mutta huippulaatuista pihvikarjan lihaa. Kilohinta tuolle herkulle oli alle 15 euroa kilo, siinä oli makurasvaa, perkasin noin 20% pois. Lähinnä siksi, etten halunnut tuoteen kypsyvän liikaa rasvanesteessään. Inside skirt on siis naudan kylkeä luullisen osan jatkohelmasta. Se on paketissaan noin metrinen 15 cm leveä ja pari senttiä korkea suikale. Siivosin yhden palan, noin 500g, laitoin pintaan Tukholman Saluhallenista ostamallani kuiva scrub- mausteella, annoin maustua huoneenlämmössä noin pari tuntia. Sitten vain tilkka öljyä lihan pintaan ja parilapannulla paisto. Pannu oli kuuma ja parilaritilikkö piti nesteet pois lihasta ja se sai rapean pinnan. Kääntö ja paisto toisinpäin. Per puoli paistoin lihaa ehkä 4-5 minuuttia ja sitten annoin palna levätä leikkuulaudalla 10 minuuttia.

Voi mahoton, miten voi liha itsessään olla hyvää. Makurasvat olivat sulaneet, pinta oli rapeahko ja liha oli sisältä vielä punaista. Tarkkaan kun katsoi, pystyi leikkaamaan vastasyiden mukaan noin 1,5cm suikaleita. Ja eikun ääntä kohti. tämä oli siis vain testaus paistoajasta ja tekniikasta. Lihasta tuli mielettömän hyvää ja maukasta. Juuri sellaista, jota laittaisin fajitasteni sisään, sipuli-paprikapediltä tarjottuna, tykösenä avocadosalsaa ja smetanaa. Juuri tällaista lihaa haluaisin syödä barbequebibbaloissa ulkona vaikka juhannuksena tujummin maustettuna. Hiiligrilli tekee vain enemmän glooriaa tälle. Tästä kappaleesta on vielä kaksi palaa pakastimessa valmiina, ja jos vain saan jatkossakin ostettua lisää, tätä meillä syödään enemmänkin. Lapsenikin, teinineiti 16v kyseli, koska syödään ”sitä” lihaa uudestaan… hienoa!