Minulla on sellainen periaate, etten lähde koskaan metsään hakemaan jotain tiettyä. Välttämättä jääkaapissa ei ole kermaa odottamassa kanttarelleja, tai hillosokeria marjoja varten. Koira ja minä tarvitsemme liikuntaa ja happea, se on ensimmäinen lähdön peruste. Mukana kulkee kyllä kori ja kuppi, jos jotain löytynee. Joka tapauksessa mukana on taskussa koirankakkapusseja yllätyssaaliille, kuten keväisin korvasienille. Kahta sientä ei oikein kannata kerätä mukaan, hetki pitää reitin vartta tutkailla, mille kantimille kulloinenkin reissu kääntyy. Vuodet eivät ole samanlaisia koskaan ja siihen pitää tyytyä mitä on tarjolla ja mitkä on resurssit ja tarpeet. Sen olen jo tähän ikään mennessä oppinut, ettei itseään enempää tarvitse mitään luonnonanninta, hullua on kerätä ja sitten pahimmillaan heittää parin vuoden kuluttua syömätöntä säilöttyä ruokaa pois uusien satojen myötä. Kavereille kerää mielellään, kun satoa saa yli tarpeen, mutta jossain vaiheessa on vain käveltävä ohitse.

Kuten sanottu, vuodet eivät ole samanlaisia, ja se tekee minusta luonnossa vaeltamisen mielekkääksi. Joku kyseli, olenko opettanut koirani etsimään sieniä? Voisihan sitä opettaa toki, mutta omiksi ja kavereiden tarpeiksi niitä kyllä löytyy ilmankin. Hyvin tuo saa aikansa kulumaan metsässä, kun kaikki kuravellipainanteet pitää kylpeä läpi, lahoja kantoja voi raapia säpäleiksi ja oksankarahkaa voi silputa. Tai voi vahtia emäntää, kun se keskittyy kyykkimään saaliin kimpussa. Joskus saa melkein sydänkohtauksen, kun olen keskittynyt keräämään jotain, ja koira vainuaa lähestyvän vieraan ihmisen ja antaa merkkihaukun… eipä pääse yllättämään!

Vuosii stten tupsahteli korvasieniä ihan uusiin, mystisiin paikkoihin, ja aikaisin toukukuussa 2015. Tänä vuonna en löytänyt sitten yhtäkään, en vakiopaikoista, en niistä uusista mystisistä paikoistakaan. No uusia satoja tulee taas.

Kuten ennustettiin, kanttarellit nousivat todella aikaisin ja kausi olikin satoisa. Kanttarellien kaverina löysin mökiltä upean synkän kuusimetsän, joka oli ilahduttavan täynnä herkkutatteja, kelpasi niistä kastiketta tehdä. Heinäkuussa alkoi olla jo liiankin kuivaa näillä Sawon mailla, sammaleet vain rutisivat kallioilla, mutta sitten nämä elokuiset jatkuvat sateet kastelivat maata jo liikaakin. Ilmeisen ammattiviljelijöillä on jo ongelmia, kun sato mätänee peltoihn liiallisen veden ja peltojen pehmenemisen  vuoksi, harmillista.

Vadelmia tuli vähemmän kuin viime vuonna, mutta kivasti kuitenkin. Parhautta on lähteä pienen astian kanssa iltapissalenkille koiran kanssa, ja noukkia iltaherkut pieninä erinä mukaan. Kun ne syö heti, keräämisessä ei mene kauaa ja ne ovat parhaimmillaan. Pari desiä illassaan on juuri sopiva annos. Sama mustikoilla. Niissäkään ei ollut niin satoisa vuosi kuin edellinen. Vuonna 2015 piti oikein hilloiksi ja pakastinta varten poimia, nyt löytyi sopivasti syömämarjoja. Piirakan tein yhdestä saaliista, siitä lisää toisaalta, ei se aina mene kuin Strömsössä…

Se mitä löytyi enemmän taas tänä vuonna oli mustat torvisienet. Niillä oli taas muutaman hiljaisemman vuoden jälkeen sato parhaimmillaan. Satoa on riittänyt tänne elokuulle saakka, kun metsään tuli kosteutta lisää. Kavereille on niitä tuonut ja kuivattanut omat tarpeet. Musta torvisieni on satoisa, kun kohdalleen osuu, hankala kuitenkin havaita. Maku on voimakas ja pieni määrä riittää. Kuivattamiseen se on täydellinen, koska rakenne on ohut. Risottoa, keittoa ja erästä päässä pyörivää liharuokaa odotellessa…

Kuten lähes kaikki tänä vuonna, suppilovahverot nousivat myös yllättävän ajoissa. Elokuun kolmannelal viikolla törmäsin jo meheviin isoihin kasvustoihin ja niitä sitten kyllä riittää kasvuajan puolesta lokakuulle saakka. Suppikset ovat kelpo sieniä, mutta satoisana niitä löytyy niin paljon, ettei kaikkea voi millään syödä itse ja pitää hillitä keräämistään.